torstai 13. joulukuuta 2012

"Huonoa" fanityttöilyä

Olen viimeaikoina tuntenut itseni varsin huonoksi fanitytöksi. Mitä tapahtui kyvylleni innostua, pukeutua, hehkuttaa ja olla välillä aika nolokin? Nytkin oli Hobitin yönäytös eli siis vallan passeli tilaisuus vähän intoilla samanmielisten kanssa. Fail! Olin väsynyt, pukeutuminen tuntui nolostuttavalta ajatukselta, en ollut halkeamaisilani innosta, eokuvan katsominen tuntui vain elokuvan katsomiselta (eikä siis elämää suuremmalta elämykseltä, jolle annetaan anteeksi enemmän kuin ei-fanitetuille) - en ollut edes itse jonottanut lippuani. Ei vaan sytyttänyt. Innostun näinä päivinä lähinnä Ponien uusista jaksoista. Ei se sarja edelleenkään kuulu suuriin fanityttöilyihini, mutta siinäkin fandomissa suurin viehätys on faniyhteisössä. Tulee mieleen ihan vanhat hyvät PotterPotterPotter-ajat. Kaipaan yhteisöllisyyttä, vellontaa, tuntemattomia joiden kanssa kuitenkin jakaa semmoisen epämääräisen kuuluvuuden ja läheisyyden tunteita. Ja tämän vuoksi olen vakaissa aikeissa heittäytyä Sherlock-fandomin riepoteltavaksi. Juu, sarjakin tuntuu mielenkiintoiselta ja hauskalta ja aika älykkäältäkin, mutta ennen kaikkea sen faniyhteisö fanartteineen, meemeineen, lentävine lauseineen ja yhdessä hihkumisineen ja odottamisineen vaikuttaa niin... voimaannuttavalta, hienolta, joltain jonka osa haluaisin olla.

Haluaisin ymmärtää vitsien taustat sekä syyn kaikkeen siihen hehkuttamiseen.

Ja sitten vain pää kylmänä... Mutta ihan rehellisesti sanottuna epäilen siinä käyvän lähinnä näin.

Miksi? No katsokaas kun minä olen innostuja... tai oikeastaan pikemminkin överiksi vetävä, pelottavan intensiivisesti kulloiseenkin innostuksenaiheeseen suhtautuva, aavistuksen sekaisin oleva fanityttö. Aiheidenkin valikoima on laaja ja täälläkin aina silloin tällöin esillä: psykiatria ja erityisesti sen historia, The Beatles, lumisade, (kausiluontoisesti) Huippumalli haussa, My Little Pony, tiernapojat, JYP, Disney-klassikot... ja lista jatkuisi vaikka kuinka, mutta tajuatte pointin. Kuitenkin olen tähän asti elämässäni kokenut lisäksi muutamaan kertaan semmoisen kaiken nielevän kertakaikkisen sekoamisen johonkin asiaan, että oksat pois ja pala latvaa. Semmoisen, etteivät normaali hypettäminen, asioista antaumuksella paasaaminen ja tärisevät kädet tuntuneet enää missään. Semmoisen, etten ole enää vain "aavistuksen sekaisin". Yksi oli juurikin Potterointi. Viimeisin on ollut Portal.

Intoilussa ja fanityttöilyssä on minulle niin paljon kaikkea voimaannuttavaa (jotka voivat ulkopuolisista kuulostaa kertakaikkiaan älyttömiltä hulluuksilta). Niiksi on laskettavissa ainakin jatkon odottamisen sietämätön ihanuus yhdessä muiden irrationaalisten tunnekuohujen kanssa, hormoniryöpyt ja fyysiset reaktiot (adrenaliini, endorfiini ja norabrenaliini, oih! Ja EKG:kin menis varmaan aika jännän näköisesti), sekä tietynlainen todellisuuspako. Kunnon hypetyksen ja intotärinöiden rinnalla ovat todellisen elämän välttämättömyydet (kuten syöminen, nukkuminen, koulu, peseytyminen ja ajoittain jopa muiden ihmisten seura) tuntuneet toissijaisuuksilta, joita voi lykätä vielä tämän luvun loppuun, iltaan, seuraavaan aamuun, huomiseen, myöhemmäksi. Paino laskee väliaikaisesti hieman, aktiivisuus muilla elämänalueilla laskee, taukojen pitäminen on melkein raivostuttavaa ja varmasti turhaa. Töihin/kouluun on tullut mentyä monta yötä valvoneena tai sitten parin tunnin unilla. Ennen pakollisia menoja olen saattanut herätä aikaisemmin, että vähän ehtisi edetä - edes pikkuisen, ihan sama kuinka vähän.

Ja sitten kun kaikki on ohi, tuntuu fyysisestikin pahalta ja loputtoman surulliselta, haluaisin vain kaivautua takaisin. Mutta kun niistä tunteista päästään, elämä normalisoituu. Tai ei vain normalisoidu, vaan sen arjen kanssa venkoiluun saa ihan uutta voimaa. Ja tämän voimaantumisen takia fanityttöily ja johonkin fandomiin hautautuminen on minulle ajoittain niin tärkeää. Todellisuuspaon jälkeen olen aivan erityisellä tavalla levännyt, atautunut, rauhoittunut ja seestynyt. Kun tuntuut saa keskittää ja oikein voimalla vyöryttää jonkin hyvin rajatun kohteen päälle, niin ei sitten jokapäiväiseen elämään edes kaipaa draamaa.

Minulle on tärkeää haluta puhua, vaikken sitten puhuisikaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti